Täällä kirjoittelee pieni ahdistunut ihmislapsi, joka ei saa unta. Nukahdin hetkeksi ja seuraavaksi heräsin paniikkiin, näin painajaista. Kauheeta sellasta ekaa kertaa pitkään aikaan:
"Eräs rakas ihminen tuli kertomaan mulle, että mun isä on kuollu. Mietin ääneen, että ei se voi olla mahdollista, koska isä on ollu vuodesta 2010 asti Pusulan hautausmaalla. Mulle sanottiin, että pitää mennä ruumiin tunnistukseen Helsingin Meilahden sairaalaan. Aattelin et tää on joku sairas vitsi. Menin muutaman sukulaisen kanssa sinne ja ooteltiin hetki, kunnes meidät päästettiin johonkin huoneeseen. Huone oli kokonaan musta, valkoista sänkyä lukuun ottamatta.
Siinä sängyllä makas isä.
En oikein osannu ajatella mitään. Lääkäri tuli kertomaan kuolinsyyn joka oli yksinäisyys."
Tässä vaiheessa mä heräsin ja tajusin, että uni on mun alitajunta ja mä itse "huudan" apua yksinäisyyteeni. Mähän olen siis oikeesti yksin. Mun ainoat ystävät kehen luotan asuu vähintää 40km päässä, joten näkemiset jää todella vähäisiksi.
Oon kans viime päivinä miettinyt mitä mä haluan ja mitä ihmiset hajuavat multa. Mä elän koko aika jonkinlaisessa pelossa, mutta en ole ihan varma mitä mä pelkään. Mä haluaisin nauttia elämästä ja olla oma itseni. Jotenkin noin yksinkertainen asia tuntuu todella vaikealta. Myös se, että aina mun itseni pitäis olla näiden ns. kavereiden luona kyselemässä miten he voivat, mutta ikinä ei multa kysytä kuinka menee. Mä en halua ymmärtää, en nyt, enkä ikinä. Mä oon jotenkin henkisesti ja fyysisesti todella rikki ja kuljen ympyrää elämässäni. Ihmistä ei ole luotu kestämään paljoa ja musta tuntuu, että raja alkaa täyttyä pikku hiljaa. Mä oon ihan loppu vaikka en edes tee mitään. Mulla on olo, että täällä maailmassa ei ole mitään mua varten. Mä olen nää angsti itsemurha jutut itkeny aikoinaan teininä ja olen paljon vahvempi ihminen nykyään.
Mä en keksi enää, että mitä tekisin. Mun tunteet heittää sadasta nollaan. Mä en edes tiedä, että mitä mä tunnen. Mä en oikein jaksa edes puhua ihmisten kanssa. Pienet asiat saa mut ärsyyntymään ja ahdistumaan. Mä saatan itkeä pienestä asiasta ja suuresta kivusta nauraa. Mä olen hakoteillä itseni kanssa. Mä en saa nukuttua, en vaikka olisin todella väsynyt. Ja siltikään en jaksa nousta sängystä. Mä käyn kävelyillä, etten vaan maksais sängyssä. Välillä mä siivoan neuroottisesti. Mä teen koko ajan jotain, etten vaan pysänhdy paikoilleni hetkeksikään. Siihen oonkin todella väsynyt. Mä en oikein edes muista, koska olen ollu viimeks rentoutunut. Oon koko aika varuillani ja valppaana, jos jotain sattuu tai tapahtuu.
Leijun omassa kuplassani...
Musta tuntuu, että tuun häpeemään tätä postausta... Mutta johonkin oli pakko saada kirjottaa. Toivottavasti mulla on rohkeutta pitää tää täällä, jotta voin palata tähän tulevaisuudessa.
